Sanattomuus yllätti Hiroshimassa. Tiesinhän minä, mitä on tapahtunut jne. Mutta en koskaan tarkemmin ole ajatellut. Nyt ajattelin. Muutamassa tunnissa liikaakin. Jo ensimetreiltä tuli niin paha olo, että teki mieli vaan lähteä ulos. Mutta loppuun asti mentiin.
Yhä kuitenkin mietin, että miten koko asia pystyttiin tekemään niin suunnitelmallisesti? Mitkä olivatkaan ne syyt? Eikö kukaan oikeasti ajatellut mitkä voisivat olla seuraukset? Vai eikö niistä oikeasti välitetty?
Yhä edelleen, aina kun jostain päin maailmaa tulee tieto ydinaseiden testauksesta, lähtee täältä tai oikeammin Hiroshimasta vetoomus rauhan ja ydinasettomuuden puolesta. Ja niitä lähtee niin kauan, kunnes ne on kaikki saatu oikeasti loppumaan.
En pienenä ihmisenä pysty ymmärtämään sitä pahuutta, joka saa ihmiset tuollaisiin tekoihin. Kuinka syvää kiukkua ja vihaa voi ihminen tuntea? Jos ei todisteet riitä kertomaan pahuuden jälkiseurauksista niin mikä sitten?
Nähtyäni ja kierrettyäni Hiroshiman museon, pääni täyttyi kysymyksistä. Luettuani kirjeitä, katsottuani filmin pätkiä, näkemällä kuvia ymmärsin jälleen kerran millaisessa pumpulissa sitä onkaan itse elänyt. Ja kuinka voimaton sitä oikeasti on. Vaikka pienillä teoilla saattaakin olla suuri vaikutus, niin on asioita, joihin tarvitaan suurempien herrojen pään kääntyminen ja suurempi joukko selän taakse tukemaan.